Hymni elämälle – Ei enää häpeää

Hymni elämälle – Ei enää häpeää rakentuu marraskuiselle aamulle vuonna 2020, jolloin Gisèle Pelicot ja hänen aviomiehensä Dominique kutsuttiin poliisiasemalle kuultaviksi. Gisèle luuli asian koskevan kahden kuukauden takaista tapausta, jossa Dominique oli jäänyt kiinni naisten kuvaamisesta hameiden alta. Sen sijaan hänelle näytettiin valokuvia ja videoita, joissa hän makasi tajuttomana omassa sängyssään: Dominique oli huumannut hänet vuosikymmenen ajan ja päästänyt kotiinsa yli viisikymmentä tuntematonta miestä raiskaamaan hänet nukutettuna. Hemulin kirjahylly kuvaa, ettei Pelicot voinut mitenkään valmistautua siihen, mitä tutkinta paljasti hänen omasta elämästään, eikä siihen, miten paljastuminen ravisteli koko hänen perhettään.

Oikeudenkäynti käytiin Avignonin käräjäoikeudessa syksyllä 2024, ja tuomiot luettiin joulukuussa: Dominique Pelicot sai enimmäisrangaistuksen, 20 vuotta vankeutta, ja kaikki 50 muuta syytettyä miestä tuomittiin kolmesta viiteentoista vuoteen vankeutta ilman yhtään vapauttavaa päätöstä. Pelicot itse pyysi, että oikeudenkäynti käytäisiin suljettujen ovien sijaan julkisena, jotta häpeä kohdistuisi tekijöihin eikä uhriin: Kulttuuritoimitus siteeraa kirjan perustelua: ”Kaikkien piti saada nähdä nuo 51 raiskaajaani. Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun.” Kirja käsittelee myös oikeussalin arkea kymmenien syytettyjen ja heidän puolustusasianajajiensa keskellä, mitä Amman lukuhetki luonnehtii paikoin ahdistavaksi luettavaksi: uhri joutui päivästä toiseen kohtaamaan raiskaajansa, joista suuri osa ei tuntenut syyllisyyttä teoistaan.

Kirjan kantava teema ei ole tekojen kauhu vaan Pelicotin kieltäytyminen kahdesta valmiista roolista. Amman lukuhetki tiivistää tämän suoraan: ”Pelicot ei leivo itsestään sen paremmin sankaria kuin uhria.” Julkisesta oikeudenkäynnistä huolimatta hän ei koe itseään radikaaliksi tai symboliksi, vaan sanoo kirjassa haluavansa elää tyyntä ja perinteistä elämää. Oikeussalin ulkopuolella tunnustus oli silti mittavaa: Time-lehti valitsi Pelicotin vuoden 2025 sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen, ja Ranskan presidentti nimitti hänet kunnialegioonan ritariksi heinäkuussa 2025. Sama arkisuus näkyy myös hänen selityksessään sille, miksi hän käyttää yhä ex-miehensä sukunimeä: hän haluaa, että hänen lapsenlapsillaan on syy olla Pelicotin nimestä ylpeitä sen vuoksi, kuka hän itse on, ei ainoastaan sen vuoksi, mitä heidän isoisänsä teki.

Kirja kertoo myös perheen sisäisistä jännitteistä paljastumisen jälkeen. Pelicotin tytär Caroline Darian on kirjoittanut aiheesta oman kirjansa, ja Amman lukuhetki huomauttaa, että äiti ja tytär ovat käsitelleet tapahtunutta eri tavoin: Darian on kokenut jääneensä ilman äitinsä täyttä tukea shokkivaiheessa, kun taas Gisèlen kaksi poikaa ovat suhtautuneet tilanteeseen keskenään erilailla. Vasta vuosien kuluttua perhe on alkanut lähentyä uudelleen isää lukuun ottamatta.

Kirja on kirjoitettu yhdessä toimittaja-kirjailija Judith Perrignonin kanssa, ja tämä yhteistyö näkyy tekstissä myös kielellisesti. Kulttuuritoimitus toteaa, että kirja tavoittelee Pelicotin luonnollista puhetta, mutta tuloksena on maallikolta odotettua kultivoidumpi ja jäsennellympi teksti: ”Ammattilaisen kädenjälki näkyy tässä kirjassa turhankin selvästi.” Sama arvostelu kuitenkin päätyy siihen, ettei tällä ole lopulta paljon väliä, sillä kirja piirtää siitä huolimatta kauniin ja puhuttelevan kaaren Pelicotin elämästä, avioliitosta ja sen päättäneestä shokista. Hemulin kirjahylly kuvailee lukukokemusta suoremmin: ”Tämä on kaikinpuolin kammottavaa luettavaa, mutta samalla niin äärettömän tärkeä kirja.”

Alkuteos Et la joie de vivre ilmestyi Ranskassa ja useissa muissa maissa samanaikaisesti helmikuussa 2026. Suomennoksen on tehnyt Lotta Toivanen WSOY:lle, ja kirja on 235-sivuinen. Äänikirjana teosta lukee Anna Paavilainen, kesto 8 tuntia 12 minuuttia. Kirja sopii lukijalle, joka seurasi tapausta uutisista mutta haluaa kuulla tapahtumat suoraan niiden kokijalta, sekä kenelle tahansa, jota kiinnostavat kysymykset häpeästä, julkisuudesta ja siitä, kuka saa määrittää uhrin tarinan. Tarkat lainaukset ja linkit kaikkiin kolmeen arvosteluun on koottu tälle sivulle.

Kirjalle ei ole annettu numero- tai tähtiarviota, joten sivulla ei ole laskettua keskiarvoa.

Hymni elämälle – Ei enää häpeää on kuunneltavissa BookBeatin äänikirjavalikoimasta Anna Paavilaisen lukemana, kesto 8 h 12 min.

Aloita BookBeatin ilmainen kokeilu