Henkivartijat – Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Henkivartijat – Presidentin turvallisuusvartioston tarina on entisen komisario Antti Vanhatalon muistelmateos presidentin henkilösuojauksen satavuotisesta historiasta Suomessa. Vanhatalo aloitti presidentin turvamiehen uransa 25-vuotiaana syyskuussa 1993 ja päätti sen turvamiesten esimiehenä presidentti Stubbin kauden alussa; hän ehti palvella viittä presidenttiä ja nähdä neljän aloittavan virassaan. Ennen turvallisuusvartiostoa Vanhatalo työskenteli Helsingin poliisin erikoisyksikössä Karhussa, niin salaisessa tehtävässä, ettei siitä saanut kertoa kenellekään, ei edes tyttöystävälle. Kuten Suomen Kuvalehden Milka Valtanen kertoo, Vanhatalo alkoi kerätä aineistoa kirjaan joulukuussa 2016 taltioimalla eläkkeelle jääneiden turvamiesten kokemuksia; ammattikunnan historiaa ei ollut aiemmin selvitetty järjestelmällisesti, ja työ kesti lähes kymmenen vuotta.

Kirja avaa presidentin suojauksen taustan sisällissodan jälkeisestä kesästä 1918, kun valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudille järjestettiin ensimmäiset turvamiehet levottomassa maassa. Demokraatin Jani Laukkanen kertoo, että ministeri Heikki Ritavuoren murhan jälkeen helmikuussa 1922 presidentti Ståhlbergin suojamiehistöön lisättiin etsiviä. Suhtautuminen turvamiehiin oli alkuvuosina kireän etäistä: Mannerheim ei presidenttinä juuri puhunut turvamiehilleen, ei suvainnut heitä autossaan eikä pitänyt siitä, että häntä seurattiin kävelylenkeillä Tamminiemen alueella, niin että vartijoiden oli varjostettava ”Marskia” huomaamattomasti. Paasikiven raivopuuskista saivat osansa myös henkivartijat, ja Kekkosen neljännesvuosisadan kauden lopulla presidentin lähipiiri yritti peittää valtionpäämiehen heikentynyttä kuntoa medialta ja ulkomaailmalta.

Kekkosen kausi saa kirjassa laajan käsittelyn myös arkisemmasta näkökulmasta. Valtanen kuvaa, kuinka turvamies voiteli presidentin hiihtosuksia autotallissa joka aamu kello seitsemän ja tarvittaessa uudestaan kolmesti päivässä sään mukaan, sillä kilpailuhenkinen Kekkonen hiihti armottomalla tahdilla odottamatta muita: ensimmäinen lenkki presidentin perässä järkytti yhtä turvamiestä niin, että tämä muisti sen vielä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin. Olof Palmen murhan jälkeen keväällä 1986 presidentti Koiviston vartiointia lisättiin, ja hänelle annettiin makuuhuoneeseen oma ase mahdollista yöllistä uhkaa varten. Koiviston kaudella turvamiehet osallistuivat itsestään selvästi myös presidentin kesäpaikan Tähtelän pihatöihin, lumitöitä lukuun ottamatta, sillä ne jätettiin presidentille itselleen. Myöhemmin tällaisten arkiaskareiden hoitaminen alkoi jakaa turvamiesten mielipiteitä, mutta Vanhatalon mielestä se piti heidät lähellä päämiestä ja teki heistä tuttuja.

Presidentin ja turvamiehen suhdetta Vanhatalo kuvaa kirjassa toistuvasti pakkoavioliitoksi, jossa presidentti on itse asiassa turvamiestä enemmän pakotettu osapuoli: turvamiehillä on vapaapäiviä presidentistä, mutta presidentillä ei ole vapaapäiviä turvamiehistään, eikä hän voi lain velvoittamana kieltäytyä suojelusta. Uusi Suomen Puheenvuoron Veijo Kauppinen nostaa esiin, kuinka presidentti Halosen kaudella turvamiehiksi tuli ensimmäistä kertaa naisia, ja Halonen sopi turvamiestensä kanssa sinuttelusta aina, kun ulkopuolisia ei ollut läsnä; käytäntö sopi myöhemmin myös Niinistölle. Valtasen juttu kertoo myös, että kaksi poikkeusta tähän totuttelun tarpeeseen olivat Ahtisaari ja Stubb, joilla oli ollut turvamiehiä jo ennen presidenttikautta, YK:ssa ja pääministerinä, eikä järjestely siksi ollut heille mikään uusi tai vaikea asia. Vanhatalolle läheisin presidentti oli Ahtisaari, jonka palveluksessa hän työskenteli myös eläkeläispresidenttikauden kansainvälisissä tehtävissä, mukana Wienissä Kosovon rauhanneuvotteluissa ja Norjassa, kun Ahtisaarelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.

Kirja sisältää myös arkisen anekdootin, joka kuvaa työn rajoja: Kauppinen kertoo, kuinka Tellervo Koivisto lähti kerran Presidentinlinnasta ostoksille Stockmannille aikomuksenaan ostaa aamutakki, ja turvamies seurasi mukana niin pitkälle kuin pystyi. Tilanne huipentui naisten alusvaateosastolla, jossa turvamiehen oli vedettävä raja: ”No, mä katselen vähän täältä kauempaa”, hän linjasi. Viimeisimmästä suojeltavastaan Stubbista Vanhatalo kehuu presidenteistä helpoimmin lähestyttäväksi, sillä turvahenkilöstön ei kirjan mukaan tarvitse teititellä häntä missään tilanteessa, ja yhteistyö perustuu avoimuuteen ja luottamukseen. Myönteisessä hengessä kirjoitettu teos päättyy kuitenkin Laukkasen mukaan terävään kritiikkiin: Vanhatalo pitää epäonnistuneena parin vuoden takaista hallinnollista muutosta, jossa presidentin turvallisuusvartiosto siirrettiin presidentin kansliasta Helsingin poliisin alaisuuteen. Valtasen juttu avaa tätä tarkemmin: Vanhatalon mukaan poliisilaitos ei ymmärtänyt, että turvamiesten ainoa tehtävä on palvella presidenttiä, ja autoritaarinen johtamistyyli sotivansa hänen arvojaan vastaan niin, että hän päätti irtisanoutua ja siirtyä turvallisuusalan kouluttajaksi.

Henkivartijat sopii lukijalle, joka kiinnostuu Suomen lähihistoriasta, presidentti-instituutiosta ja turvallisuusalan ammattilaisten arjesta sensaatiohakuisen trillerin sijaan. Vanhatalo vakuuttaa kirjan esipuheessa, ettei teos sisällä valtionsalaisuuksia eikä nykypäivän suojelun käytännön järjestelyjä vaarantavia tietoja, ja omaa uraansa edeltävän ajan kuvaus perustuu aiempiin julkaisuihin ja hänen työssään kuulemaansa perimätietoon. Äänikirjan lukee Ilkka Villi, kesto 9 tuntia 58 minuuttia. Tarkat lainaukset ja linkit kaikkiin kolmeen julkaisuun on koottu tälle sivulle.

Kirjalle ei ole annettu numero- tai tähtiarviota, joten sivulla ei ole laskettua keskiarvoa.

Henkivartijat – Presidentin turvallisuusvartioston tarina on kuunneltavissa BookBeatin äänikirjavalikoimasta Ilkka Villin lukemana, kesto 9 h 58 min.

Aloita BookBeatin ilmainen kokeilu